Kiina rakentaa nyt Laosia. Miten käy köyhän maan Kiinan puserruksessa?

by Markus Lehtipuu

Matkakertomus jatkuu Kiinan ja Laosin rajalta. Samalla herää kysymys Kiinan yli-innokkaasta rakentamisesta.

Vuonna 2013 Kiina astui maailmanlaajuiseksi tekijäksi. Se julisti projektin, joka ulottuisi 152 eri valtion alueelle ja sisältäisi rauhanomaisia mutta laajalle ulottuvia hankkeita. Näihin kuuluvat erilaiset versiot Silkkitie-retoriikasta. Samalla Kiina nostaisi itsensä jälleen kerran maapallon keskiöön – “keskustan valtakunnaksi” – laukaisematta yhtäkään ohjusta, luotia tai pommia. Hankkeen nimi on vuodesta 2016 ollut Belt and Road Initiative.
Kun matkustin leppoisasti bussilla Yunnanin provinssia etelään, havaitsin hankkeen etenevän rivakasti. Tässä ollaan lähellä Menglan pikkukaupungin keskustaa, lähellä Laosin rajaa.
Jokainen betonipaalu vaatii aikamoisen määrän raaka-aineita, suunnittelua, pohjatöitä ja valmistamista. Paalu on vasta yksi osatekijä rautatiessä. Näitä paaluja on jo noussut eri puolelle Kiinaa lukemattomia: Kiinan yli 30.000 km pituinen supernopeiden G-junien verkosto on täydentymässä nyt linjalla, jonka on tarkoitus ulottua Singaporeen saakka.
Tämäkin idyllinen jokivarsi muuttuu pian pikajunan kulkuväyläksi, mutta paalujen ansiosta vaikutus maaperään ja kasvillisuuteen jää toki minimaaliseksi. Joki saa edelleenkin virrata, ainoastaan säännöllinen junaliikenne viuhahtaa hetkellisesti joen yläpuolelle rakentuvalla radalla.
Rakennustyöt Kiinan puolella aloitettiin myöhässä, vuonna 2016. Koko rataosuuden Kunmingistä Mohaniin (raja-asema) arvioidaan valmistuvan 2022. Kunmingistä etelään on valmiina 88 km pätkä Yuxiin. Yuxi – Mohan on pituudeltaan 503 km. Maksiminopeudeksi arvioidaan vain 160 km/h joka on vain puolet Kiinan nopeimmista junayhteyksistä. Silti kulkuyhteys Kunmingista Jinghongiin supistuisi kahteen ja puoleen tuntiin, kun minulta meni bussilla samaan matkaan 13 tuntia.
Bussista katsoen rautatie on paikoin jo hyvinkin pitkällä, onhan valmistumiseen aikaa enää vajaat kolme vuotta.
Viimeiset osuudet ennen Mohanin rajakaupunkia.
Kun vihdoin pääsin bussiasemalla määränpäähän, alkoi matkanteko jalan. Kiinan puolella oli helppo poistua jättivaltiosta, kunhan vain täytti poistumislomakkeen. Asfaltti loppui, kun virallinen raja oli ylitetty. Laos, Aasian köyhimpiin valtioihin kuuluva maa, on minulle tuttu jo vuosikymmenten takaa, mutta rajan nähtyäni tunnistin vain yhden tutun ilmiön: kullankeltaisen rajaportin. Siellä takana häämötti jotakin aivan kummallista. Mutta vielä ei ollut aika siirtyä Laosiin.
Ei-kenenkään-maalla oli käynnissä lehdistö- ja tiedotustilaisuus Uudesta Uljaasta Maailmasta, joka odotti Laosin rajakylää Botenia. En ole koskaan käynyt näillä huudeilla, enkä mitenkään osaa enää arvailla, millainen käpykylä tai puutteenperä Boten lienee joskus ollutkaan. Wikipedian mukaan vuonna 2002 Botenissa avattiin kasino ja sinne nousi hotelleja, mutta kun kiinalaiset velkaantuivat kasinoissa, ne suljettiin (Kiinan painostuksesta) ja kylän hotellit jäivät enimmäkseen tyhjilleen. Tämä tilanne on nyt muuttumassa totaalisesti. Kuvassa tiedottaja esittelee tulevaisuuden Botenia.
Yhtäkkiä tämä jumalanhylkäämä takahikiä muuttuu kiinalaiseksi metropoliksi.
Tässä havainnekuvassa näkyy vasemmalla tulevaisuuden rautatieasema pilvenpiirtäjineen sekä muita alueita.
Yltiöoptimisten havainnekuva antaa Botenille merkityksen, josta jopa Kouvola olisi kateellinen. Ei pelkästään Kiinan liikenne Kunmingista vyöry Boteniin, sinne tulevat myös burmalaiset, thaimaalaiset ja vietnamilaiset. Käteen jää vain kysymys: miksi? Kahden alimman nuolen välissä näkyy rautatie, joka ensin kulkee Botenista Vientianeen (414 km) ja sitten Nong Khain kohdalla Thaimaahan, sieltä Bangkokiin ja herraparatkoon joskus Singaporeen saakka.
Tässä hahmotellaan lisää Botenin asemaa maailman keskipisteenä, tai ainakin melkein. Tässä rautatie näkyy selkeästi mustavalkoisena linjana. Punainen tie on AH3 eli Aasian valtatie, joka kulkee reittiä Kunming – Jinghong – Mohan – Boten – Luang Namtha – Chiang Khong – Chiang Rai – Chiang Mai – Bangkok.
Tultuani vakuuttuneeksi, että Boten on tulevaisuuden Kouvola + Toijala + Parikkala potenssiin tsiljoona, lähdin järjestämään itseäni Laosiin. Olin väsähtänyt Kiinan kyttäyspolitiikkaan, ja odotin ilolla sitä leppoisaa Laosia, jonka tunnen takavuosilta. Maksoin ensin 1 dollarin jonkinlaista turistiveroa (kuitti maahantulokaavakkeen alla) ja sitten keräsin erilaisia kaavakkeita: oikealla viisumihakemus, johon löysin lompakostani tuoreen passikuvan, vasemmalla maahantulokaavake. Yhden dollarin seteleitä olin ostanut Bangkokista alennuksella, ja nyt ne tulivat käyttöön. Viisumimaksu oli 35 dollaria.
Sitten kun olin ohittanyt vääjäämättömän kiinalaisen ryhmän luontaisella charmillani ja neljä-oikein-lotossa-onnellani, pääsin inessiiviin Laosin rajakylään. Tuohon leppoisaan pikkukaupunkiin, josta kävelisin muutamassa hetkessä Luang Namthaan. Miksi muuten en ollut katsonut, missä olen. Luang Namtha ei ollut lähelläkään. Mutta mikä tämä hervoton keskipasila keskellä viidakkoa oli niinku?
Matkailun pieniä helmiä on sellainen hitaasti elimistöön ja sitä kautta aivoihinkin leviävä tietoisuus, että maan vaihtaminen on joskus sama asia kuin sananlaskun ojasta allikkoon. En suinkaan ollut saapunut Laosiin. Olin saapunut Kiinaan. Sellaiseen virtuaali-Kiinaan, joka oli kyllä Laosin rajan tällä puolella, mutta se oli täynnä kiinalaisilla rekisterilaatoilla varustettuja insinööriautoja, jotka huristivat pölyisinä pilvenpiirtäjätyömaalta konttorille ja takaisin. Oikealla yksi konttori, joka rakentaa utopiaa.
Tässä vaiheessa kaivoin repusta Lonely Planetin ja katsoin sitä hiivatin karttaa, jonka mukaan olin suunnilleen 50 km päässä Luang Namthasta, kello oli vähän yli 14 ja sellainenkin tieto löytyi, että toiseen suuntaan se viimeinen onnikka lähtee klo 14. Suomeksi sanottuna olin siis tullut Laosiin, joka oli työmaa ja josta ei pääsisi eteenpäin (paitsi taksilla) ja missä kaikki oli pelkkää kiinalaista nostokurkea tai viidakon keskelle pykättyä Dubaita.
No, jos jotakin on reissaaminen opettanut, se on se, että asiat järjestyy aina. Ei ehkä tavalla, mikä enää koskaan toistuisi, mutta nyt pysäytin yhden pikkubussin, pääsin sillä ehkä 13 metriä eteenpäin, ja sitten kuskin kaverin pikkubussilla päästiin liikenteeseen. Vaihdoin siis kyytiä, koska kaverit päättivät niin. Sopii. Maksoin 150 juania, joka oli 100 juania vähemmän kuin taksi, helkkarinmoinen 20 euron kaivoonheitto, mutta kun vaihtoehtoja on vähän, on otettava se, jolla pääsee perille. Ja sitten alkoi maisemien ihailu.
Boten oli todella omituinen kolkka. Tietysti tänne pitää tulla 2026, mutta nyt on nyt ja nyt on tällaista. Pilvenpiirtäjät rakenteilla, maaperä kesken. Kaikki tasaiseksi ja pökköä pesään.
Jotakin eeppistä, jotakin kutkuttavaa ja aika lailla myös pelottavaa: pölyävä hiekkatie keskellä viidakkoa, rekkojen lakkaamaton virta Laosin syrjäseuduilta kohti Kiinan rajaa, ja tietoisuus siitä, kuinka Kiina rakentaa nyt Laosia.
Kiina siirtää vuoria. Laos ei koskaan ollut Kiinan etupiiriä. Se oli theravadabuddhalaista seutua, joka sai uskontonta Sri Lankasta Thaimaan kautta. Ranskikset nappasivat sen ja jättivät viinin ja patongin. ASEAN sitoo Laosin osaksi Kaakois-Aasiaa mutta nyt Kiina on siirtämässä sen omaan etupiiriinsä.
Itse tein näitä matkoja osissa, mutta tässä vastaan tulee pitkän matkan bussi, jonka eteneminen kuoppaisella hiekkatiellä synnytti enemmän myötähäpeää ja vahingoiloa kuin kateutta, toki kaikki nuo kolme enemmänkin kielteisiä tunnetiloja. Vaikka matkailu onkin insinöörien hommaa, ei tunneasia. Kilometrejä, keskinopeuksia, optimointia ja aikajanalla etenemistä. No, on se myös tunneasia.
Viimeinen näkymä Uuteen Boteniin, joka on tässä vaiheessa tasainen pannukakku.
Näkymä portilta eteenpäin. Tässä vaiheessa itse asiassa siirrytään Laosiin sellaisena kuin me sen tunnemme. Koska valtakunnanrajan ja takana olevan portin välissä on koko jättikokoinen työmaa, päättelin, että Boten tulee olemaan jonkinlainen sisämaan Hongkong, kaupankäyntialue.
Tässä vaiheessa tulevaisuuden rautatie ilmestyi näkyviin. Paaluja rakennetaan, ja niiden rinnalla rekka-autot näyttävät jotenkin niin pieniltä ja herttaisilta.
Boten – Vientiane on ratahanke, jonka pituus on 414 km. Se ei ulotu aivan Vientianeen keskustaan, vaan jää noin 20 km päähän pääkaupungista. Aseman nimi on Thanaleng, ja se on noin 4 km siitä sillasta, joka yhdistää Laosin Thaimaahan, Nong Khain lähellä.
Laosin sisällä olevan radan rakentaa ja omistaa Kiina. Alun perin projektin rahoituksesta 70 % tulee Kiinasta ja 30 % Laosista, mutta Laosin osuuden fyffe tulee Kiinasta, lainana. Eri asia sitten, maksaako Laos sitä koskaan takaisin.
Rekka-autojen kokoluokka suhteutettuna pylväisiin, joissa on jotakin klassista, kuin kreikkalaisen temppelin pylväät konsanaan.
Näin Kiina tunkeutuu Laosiin. Väitetään, että ratayhteys Laosin halki olisi avattuna jo ensi vuonna, 2021. Se muuttaa Laosin infrastruktuurin kertaheitolla. Kuka enää vaivautuu matkustamaan kaksi päivää hitaassa Mekongjoen laivassa Huay Xain ja Luang Prabangin välillä. Onko upea Luang Prabang enää entisensä, kun sinne voi kiitää tunnelien ja siltojen kautta luotijunalla tunnissa Vientianeesta?
Ollaan Laosissa mutta silti jotenkin niinku Kiinassa. Tämä on Kiinan ensimmäinen ratahanke maan rajojen ulkopuolella, symbolinen projekti, joka rakentaa Kiinasta koko maapallon “keskustan valtakuntaa”, enkä nyt puhu Kulmunista.
Koko rautatie Laosin halki matkaa 47 % matkasta tunneleissa ja 15 % paalujen varassa. Yhteensä Laosin alueella juna sukeltaa 75 tunnelin läpi ja matkustaa 167 sillan yli. Yhteensä asemia on suunniteltu 32 kappaletta.
Istun pikkubussin ainoana matkustajana, junaprojekti jää vasemmalle, me käännymme oikealle. AH3 on mutkitteleva, osin huonokuntoinen maantie, aivan eri luokkaa kuin upea nelikaistainen moottoritie-AH3, jota matkustin Kiinan puolella. Edessä on ensimmäinen yö Laosiss, Luang Namthassa. Siitä enemmän seuraavassa jaksossa.