Kokonaan uusi kokemus Thaimaan Isanin alueella – ja miten sieltä pääsee pois

Teksti ja kuvat: Markus Lehtipuu

Varsinainen määränpää oli Pohjois-Thaimaa eli Chiang Mai ja Chiang Rai. Mutta kun aikaa oli, ja halu nähdä jotakin aivan uutta, lähdin etsimään menolentoja johonkin erikoiseen paikkaan. Loei oli vastaus.

Loei on merkityksettömän pieni pikkukaupunki suoraan Bangkokista pohjoiseen. Provinssi rajautuu Mekong-jokeen, mikä on Isanin alueella aina kiinnostava lisämauste.

Lennot Loeiin ovat kilpailtuja, Air Asia ja Nok Air, ja kun mulla on Air Asian kanssa epäselvyyksiä, valitsin Nok-lentoyhtiön, lempinimeltään nokka-yhtiö, koska yhtiön tunnus on sananmukaisesti nokka.

Matkalla Don Mueang -lentokentälle on aina hyvä seurata, miten lentokenttäjunarata kehittyy. Nyt asemat näyttävät olevan jo kokonaan valmiita, kyltitkin ovat esillä.
Tulin kahdella bussilla, ensin yhdellä bussilla Mo Chit -asemalle, sieltä toisella bussilla lentokentän kohdalle. Kuvassa näkyvä vaakasuora tunneli yhdistää lentokentän Amari-hotelliin, ja samaan tunneliin pääsee vasemmalla kuvassa olevan rakennelman avulla (suomeksi “portaat”). Kuvassa vasemmalla vanhat lentokenttäjunapylväät (jäi kesken), oikealla nykyinen lentokenttäjunarata (joka jatkuu kauas pohjoiseen).
Perillä lentokentällä toistui sama tenkkapoo kuin marraskuussa: Don Mueangin lentokentän opastaulussa ei ollut merkkiäkään Spring-halpalentoyhtiön menolennosta Shanghaihin. Nyt en löytänyt Nok Airin lentoa klo 15.00 mistään. Lopulta se löytyi klo 14.10 kohdalta. Remarks ilmoittaa, että lento on “retimed” eli lähtöaika on muutettu. Kuitenkin omassa lentolipussani luki ainoastaan klo 15.00. Mistä olisin voinut tietää, että ko. lennon historiallinen lähöaika on klo 14.10. No, nyt tiedän.
Kun bussi kierteli pitkin lentokenttää, se lopulta löysi sen oikean lentokoneen. Pieni potkurikone.
Sain hyvän ikkunapaikan, ja samalla näkymän lentokenttäjunaraiteista, kuvassa ylempänä kuin moottoritie.
Rehevä, metsäinen Loei ja tässä kuvassa peltomaisema. Oli toki hienoa päästä Bangkokin tungoksista pikkukaupunkiin.
Perillä. Huomaa lentokoneen nokka! Nok Air on todella hyvin nimetty yhtiö.
Lentoliikenne on muuttanut rajusti Thaimaan-matkailua, koska pitkät bussimatkat (tai hitaat junamatkat) voi korvata lennolla, joka usein on täysin kilpailukykyinen bussivaihtoehdon kanssa. Samalla oma työ, joka on siis alussa, tulee sisältämään mahdollisimman monta lentokenttää – tutkin niiden palvelut, liikenneyhteydet ja muut seikat tulevaa opaskirjaa varten.
Taksi keskustaan? Toimii varmasti, mutta ei minulle. Tutkimukseen kuuluu kaikki muu. Ja tässä tapauksessa “bussi”. Normaalit ihmiset menevät lentokentältä julkisella, tai ainakin minä. Eikä pelkästään tutkimusten takia.
Tässä on se “bussi”. Matkustajia saatiin lopulta vain kaksi, ja se on aina ongelma. Kesken matkan tämä songtao pysähtyi keskelle tietä, ja se toinen matkustaja ilmestyi kuskin vierestä minun luokseni (lavalle) ja kertoi, että kuski voi viedä perille 100 bahtilla (joka on enemmänkin taksihinta) mutta ehdotin 50 baht, joka sitten hyväksyttiin. Minut lätettiin keskustaan.
Perinteinen kaupungin keskusta on Lak Muang, joka on tässä kuvassa ison puun vieressä, vasemmassa puoliskossa. Oikealla on pieni kiinalaistemppeli. Keskustan määrittely on tärkeää, kun käytetään silmiä ja aivoja kaupungin hahmottamiseen. Mukana oli myös Lonely Planetin opaskirja ja sen kartta.
Lonely Planetin opaskirja oli se, josta löysin noin viidestä eri vaihtoehdoista tämän. Moni ei edes ymmärrä, että tässä on majoiusliike. Itse tunnistan thaikielisen tekstin “rong rääm” mutta luen sen meikäläisittäin: Isviisu. Se on ollut ohjenuorani jo kymmeniä vuosia.
Kirjain “s” on r, kirjain “v” on ng ja “I” on vokaalimerkki o. Isv on siis “rong”. Kaksi “i”-kirjainta on vokaalimerkki “ää”, “s” edelleen r ja “u” on m. Näin saadaan iisu = “rääm”.
Hotellin nimi on “Baan Sabai” ja on suositeltuna Lonely Planetin oppaassa. Huone maksoi 350 baht (noin 11 euroa) ja se oli täydellinen: siisti, iso hyvä sänky, ilmastointi, wifi ja kaikki oli kunnossa. Usein tuon esille, että provinssipääkaupunkien majoitustarjonta on erittäin ladukasta suhteessa hintaan. Tämä paikka on hyvä esimerkki provinssipääkaupungin loistavasta hinta/laatu-suhteesta
Iltakävelyllä Loeissa. Vaikka monet luulevat, että provinssissa kaikki ovat juntteja, voi provinssipääkaupungista löytää todella keksiliäitä ja kivoja yksityiskohtia, ja ero on myös siinä, että niistä voi nauttia ilman meteliä, ilmansaasteita ja tungoksia. Esim.
Loein keskustassa on kaareva vesiallas (entinen jokiuoma) ja sen sisällä puistoalue. Hääparia kuvattiin ammattimaisesti.
Varsinainen jokiuoma on keskustan itäosassa, ja sen yli kulkee tämäkin hieno kävelysilta.
Provinssien junttikerrointa voi tarkastella tästäkin näkökulmasta. Oma näkemykseni on se, että pääkaupungin (alkuperäis)väestö ei pelleile, ei pukeudu, ei tatuoi ihoaan eikä heittäydy friikieksi. Pääkaupunkilaiset ovat niin kiinni elämässä, etteivät he kaipaa sijaistoimintoja.
Sen sijaan provinssien tylsistyneet tyypit tekevät kaikkensa tehdäkseen itsestään spektaakkeleita, koska toiseksi kiinnostavin asia on katsella riisin kasvamista pellolla. Sitten osa näistä friikeistä siirtyy pääkaupunkiin, elääkseen siellä friikkielämää, ja loppu on historiaa. Loeissa näin enemmän cosplay-harrastajia kuin koko elämäni aikana olen nähnyt Bangkokissa.
Loeissa on tasan yksi laitoshotelli, millä tarkoitan sairaalan kokoista ja vähän näköistäkin jättirakennusta, jota voidaan pilkallisesti sanoa myös “valkoiseksi elefantiksi”, etenkin kun tämä hotelli oli lähes tyhjillään. Kävin tutustumassa.
Kuten usein teen, otin hissin ylimpään kerrokseen ja kävin katsomassa maisemia. Tämä merkityksetön metsämaisema on sikäli tärkeä, että se näyttää, kuinka pikkukaupungin raja on juuri tässä: laitoshotellin seinän kohdalla. Sen itäpuolella on metsää, peltoa ja lopulta vuori. Yksittäisiä omakotitaloja ei lasketa kaupunkimaisemaksi.
Toiseen suuntaan Loei näyttää tältä, hyvin matalaa, rauhallista ja suorastaan unettavaa. Mutta silti Thaimaata, kaikkine mausteineen.
Samana iltana oli Loeissa markkinat. Se oli lopulta aivan mainio asia, koska iltaruokani otin näiden herkkupöytien ääreltä. Tässä on yksi pikkukaupungin hienous: kun on tapahtuma, se on todella hyvä. Kansaa on kuin pipoa, ja jokainen tekee parhaansa tuottaakseen hienoimmat herkut, eikä hintakaan ole esteenä.
Junttimittari osoittaa positiivista juuri pikkukaupungeissa: kun tapahtuu, tapahtuu laadukkaasti. Bangkokissa voi olla kaikenlaista, mutta mitään ei arvosteta yhtä korkealle, kuin pikkukaupungin markkinapäivää.
Seuraavana päivänä tein kaupunkikierroksen. Provinssimuseo ei ole kaksinen, mutta se on historiallisesti tärkeässä rakennuksessa. Junttimittari heilahti rajusti, kun kävi ilmi, että rakennuksen arvo on siinä, että kuningas Rama 9 yöpyi tässä rakennuksessa vuonna 1955. Sen koommin ei kaupungissa liene tapahtunut mitään merkittävää (vrt. Venäjän ns. “voiton päivä”). Eikun katsomaan.
Kävi ilmi, että olen vuoden neljäs vierailija, jos vieraskirjan merkintöjä tarkastellaan. Museossa kaikki tekstit olivat thaiksi, mutta museoon pääsee sisään ilmaiseksi, joten hyvä diili.
Ja sitten asiaan. Kun tulevia opaskirjoja tutkitaan, näkökulma muuttuu, ainakin omassa työssäni. Kuten sanotttu, löysin oman majapaikkani Lonely Planetin opaskirjan avulla. Kirjassa on noin 5 vaihtoehtoa keskustan alueella. Lähdin kierrokselle, ja kävelyetäisyydellä katsoin 15 eri hotellia. Sen jälkeen katsoin, mitä Booking-varaussivusto välittää, ja siellä on viisi (5) vaihtoehtoa, ei kuitenkaan sama setti kuin Lonely Planetilla. Keskimäärin siis 10 hotellia on näiden vaihtoehtojen ulkopuolella. Onko se ongelma? Minusta se on. Siksi Suomalainen Matkaopas tulee aina kartoittamaan kokonaistilanteen. Tärkein tieto on tämä: “Loeissa on 15 majoitusvaihtoehtoa kävelyetäisyydellä” keskustassa. Lonely Planetin ansa on siinä, että suositun opaskirjan seurauksena lukijat ahtautuvat viiteen majapaikkaan, siellä hinnat nousevat ja joskus on täyttä. Mitä hyötyä on tietoisuudesta, että joku Grand Hotel Loei on “Paras”, jos se on täynnä? Jos on opas, sen täytyy opastaa, eikä vain tarjota pientä osaa tarjonnasta. Kuvassa etsimäni…
Usein olen toistanut, että Thaimaan parhaat tarjoukset ovat nettibisneksen ulkopuolella. Tarkoitan perhehotelleja, kiinalaishotelleja ja monia muita tyyppejä. Tämä on Loein “kiinalaishotelli”. Se viittaa kaupunkien kiinalaisväestöön, joka on jo aikojen alussa perustanut hotellinsa provinssipääkaupunkiin. Vain vähän on muutunut siellä sen koommin, kaikkein vähiten hinnat. En tietenkään sano, että vanhat kiinalaishotellit olisivat luksusta tai edes “suositeltavia”. Ne ovat reliikkejä, nähtävyyksiä ja kaiken lisäksi siellä voi nukkua väsymyksen pois ennen uutta tapahtumarikasta päivää.
Tiedän, että moni suomalainen kieltäytyy kategorisesti yöpymästä tällaisessa huoneessa, mutta itse näen asian toisin: olen ollut armeijassa, vaeltanut Lapissa (autiotuvat) ja ollut melkein vuoden Intiassa, mitä vikaa tässä huoneessa on? Ei mitään. Tosin kiinalaishotellit ovat vain yksi vaihtoehto, joten tällä kertaa en tarvinnut tätä vaihtoehtoa. Mutta opaskirjan sisällön kannalta provinssikaupungin kiinalaishotellin löytäminen, nimeäminen ja esittely on tärkeä osa tutkimustyötä.
Aika on pysähtynyt näissä vanhoissa kiinalaishotelleissa. Kaksi identtistä kuningasparikuvaa on hyvä esimerkki nostalgisesta hotellista. Jos tämä hotelli olisi lähempänä turistimassoja, se olisi remontoitu ja hinnat vähintään viisinkertaistuneita. Nyt Loei on paikka, jossa voi eläytyä menneiden aikojen tunnelmaan pikkurahalla.
Asioihin voi aina suhtautua kahdella eri tavalla. Kaikessa voi nähdä ongelmia, esim. jos hotellin aula näyttää tältä, voi heti pelästyä, onko tämä nyt riittävän ylellinen, että voi lähettää selfiet kavereille, tai onko tuo poika lapsityövoimaa tai mitä tässäkin paikassa on vikana. Toinen näkökulma on “mahdollisuus”, että kerrankin voi olla hotellissa, jonka tyyli on historiallinen, uniikki ja jännittävä. Mahdollisuus antaa sisältöä elämään, ja sitä paitsi, ihmiset oikeasti muistavat haasteita paljon lämpimämmin kuin liian helppoa elämää. Opaskirjat tarjoavat mahdollisuuksia. Ja niitä mahdollisuuksia on aina monta. “Yhden ainoan vaihtoehdon” diktatuuri ei koskaan pääse saastuttamaan opaskirjan sivuja.
Loein keskustakierrokselle mahtui yksi ainoa temppeli, jonka oven avasi päämunkki. Sisätilat olivat vaatimattomat, vaikka itse Buddhat olivat edukseen.
Erään hotellin aulassa oli Loein provinssin erikoisuus – festivaalimaski. Palaan asiaan alempana.
Kun kuvasin erään nettivarauksia tarjoavan hotellin kylpyhuonetta, pääsin itsekin samaan kuvaan.
Yksi provinssipääkaupunkien iso asia nykyään on OTOP-tarjonta. OTOP tarkoittaa One Tambon One Product, eli eri puolilla Thaimaata erikoistutaan oman alueen vahvuuksiin ja tuotetaan syötävää, juotavaa tai erilaisia tavaroita, ja näin luodaan yritystoimintaa, työpaikkoja ja vaurastumista. Tämän OTOP-kaupan edustalla on provinssille tyypillinen festivaalimaski.
Sitten eteenpäin. Loein provinssin suosituimpiin kohteisiin kuuluu Mekong-joen rantakaupunki Chiang Khan. Lähdin aamulla kävelemään bussiasemalle, ja perillä olikin seuraava kyyti odottamassa.
Maassa maan tavalla. Paikalliset määrittelevät tavat ja tottumukset, ja niiden mukaan mennään. Se on ollut matkaopaskirjojen idea alusta lähtien. Ei tulisi kuuloonkaan, että pitemmällä matkalla kaikki etapit kuljettaisiin taksilla, helikopterilla tai yksiyislimusiinilla. Se olisi ympäristön kannalta huono ratkaisu, ja nopeasti myös kuluttaisi matkakassan. Kun aikoinaan lueskelin englanninkielisiä matkaoppaita, niissä oli kutkuttavia tietoja, kuinka “Kerran viikossa kulkee kuorma-auto…”. Ei siihen menty itsetietoisesti höpöttämään Uber-takseista, vaan odotettiin se viikko ja hypättiin lavalle paikallisten kanssa. Mitään muua keinoa ei ollut. Opaskirja hakee sen tiedon paikan päältä, hyppää mukaan ja elää sen elämän, mitä maassa maan tavalla eletään. Mukaan saa mennä, mukaan kannattaa mennä. Aina pääsee perille, eikä samalla ole saastutettu ympäristöä ja matkakassaakin on vielä jäljellä.
Matkailussa on silloin tällöin tilanne, missä sananmukaisesti mennään niin pitkälle, kuin maantietä riittää. Kun Mekong-joki tulee eteen, tie päättyy T-risteykseen. Silloin ollaan perillä. Kävelet viimeiset askeleet temppelin portille. Sen takana on varmaankin se Mekong.
Temppeli on laaja, ja siellä voi hetken ihmetellä seinämaalauksia ja muita erikoisuuksia. Eikä tämä ole pikkukaupungin ainoa temppeli. Mekong-joen varrella on paljon historiallista, onhan joki aina ollut tärkeämpi kulkuväylä kuin maata pitkin kulkeminen.
Ennen Mekong-jokea on vielä “kävelykatu”, jossa on toki autojakin. Tämä katu on Loein provinssin tunnetuimpia paikkoja. Mutta kun itse pääsen paikalle, on katu lähes kuollut. Ei turisteja, ei tungoksia, ja useimmat ravintolat on suljettu.
Mutta vielä lyhyt kävely, ja olen saavuttanut jälleen Mekong-joen. Joen toisella puolella on Laos.
Paluu kävelykadulle. Kyselen joistakin majataloista hintoja. Ne on järjestään rakennettu puutavarasta. Niillä on trendikäs kyltti ja puhtaaksi puunattu lattia. Maisemaravintolasta voi katsella Mekong-joen verkkaista virtausta päivät pääksytysteen. Mutta hintataso on aika korkea, vähintään tuhat bahtia, kun Loein kaupungissa maksan tästä kolmasosan. Ymmärrän, että Chiang Khan on bangkokilaisille spesiaali juttu. Itse asiassa Air Asia, joka lentää Loein lentokentälle, tarjoaa jatkokyytiä suoraan lentokentältä Chiang Khaniin. Huukeös, mitä Loei tarjoaa, kun Mekongin rannalla voi maksaa itsensä kipeäksi.
Verratuna Chiang Khongiin, josta kirjoitin täällä, Chiang Khan ei näytä kärsivän majoituksen ylitarjonnasta, koska hintakilpailua ei ole. Käytännössä se näyttää kärsivän kysynnän vähyydestä, mutta ehkä se johtuu siitä, että on maanantai. Viikonloppuna paikat ovat varmaankin täynnä. Mutta minä nautin hiljaisen kaupungin tunnelmasta. Edes kukko ei kieu koko ajan.
Joen ylitys Laosin puolelle. Joen saa ylittää, jos passissa on ennalta hankittu, käyttämätön viisumi. Katselen aikani rajanylitystä, kunnes on aika siirtyä takaisin Loein kaupunkiin.
Alun perin ajattelin ajella skootterilla pitkin Loein maisemia, mutta kun en löytänyt vuokrauspaikkaa, matkustin kuorma-auton lavalla. Sieltäkin käsin voi ottaa valokuvia, tässä kuninkaallisia maantien laidalla.
Palattuani Loein bussiasemalle, päätin testata bussiaseman vieressä olevan hotellin, joka oli laadukas ja edullinen. Sieltä oli myös vaivatonta kävellä noin varttitunnissa hypermarketille, jossa avautui täysin erilainen Loei-kuva. Ultramoderni ostoskeskus, jossa oli kymmenkunta ketjuravintolaa ja kauppa täynnä tuotteita, nosti Loein pisteitä ja samalla koko seudun kehityksen kärkeen. Samalla se muistutti, jälleen kerran, etä provinssikaupungissa voi hyvin nauttia kaikesta siitä, mitä turistighetossa tai Bangkokissa.
Aamulla bussiasemalla. Munkkien etuoikeudet ovat kiistaton arvo buddhalaisessa Thaimaan yhteiskunnassa. Tässä odotellaan seuraavaa bussia.
Bussi Phitsanulokiin saapui melkein ajallaan Udon Thanista. Istumapaikkanumeron mukaan mentiin, mutta sain ikkunapaikan sen jälkeen, kun paljastui, että paikallinen mies ei arvostanut maisemaa eikä aurinkoa, enkä minä tarvinnut varjoa mutta halusin ottaa kuvia.
Loei on oikeasti kaupunki, mutta kaupunkimaisema loppui pian ja tilalle saatiin kaikenlaisia maaseutumaisemia, vuoristomaisemia ja metsäisiä näkymiä. Kaiken kaikkiaan kiinnostavaa katseltavaa keskipäivän ratoksi.
Loein provinssin länsiosa paljastui makailullisesti tärkeäksi. Majoitusta on tarjolla kymmenitttäin, on mökkikylää ja tienvarsimajataloa. Sitäkin suurempi bisnes on kasvihuoneiden tuotokset. Kukkia, mansikoita, hedelmiä, kaikkea on tarjolla kaikenlaisissa myyntipisteissä. Tämä nosti Loein arvostusta ja ymmärrystä, ja loppujen lopuksi Loei on paljon lähempänä Bangkokia kuin esimerkiksi suosittu Chiang Mai. Sinne on helppo ajaa ylinopeutta pääkaupungista.
Lopulta alettiin lähestyä kuuluisia paikkoja, kun fesivaalinukkien määrä alkoi kasvaa.
Dan Sai, Loein omituinen kylä. Joka vuosi täällä järjestetään festivaali, jonka nimi on Phi Ta Khon. Ongelma on siinä, ettei kukaan näytä tietävän, milloin se järjestetään. Paikalliset päättävät sen lyhyellä varoitusajalla, ja se sattuu yleensä sellaiseen aikaan, jolloin ainakin suomalaiset olisivat mielellään Suomessa, eli kesäkuussa. Mutta kylän symboli tulee kyllä selväksi, kun saapuu perille.
Näkymä bussin ikkunasta: maajussi traktorin kanssa kuskaamassa pellon tuotoksia eteenpäin.
Loein länsiosa on myös tunnettu suojelualueistaan, vaikka en ole varma, ollaanko tässä jo Phitsanulokin provinssin puolella. Joka tapauksessa suojelualueita on Thaimaassakin koko ajan enemmän, luonnosta pidetään huolta, ja toisaalta, suojelualueet lisäävät turismia ja siten ovat myös taloudellisesti merkittäviä, vaikka roskaaminen on joskus ongelma.
Perillä. Phitsanulokin bussiasema on kaukana keskustasta, mutta koska aion jatkaa seuraavana päivänä heti Chiang Maihin, bussiaseman reunamille olevista lukuisista majataloista on helppo löytää edullinen huone, alkaen 200 baht. Sen maksan, ja eikun nukkumaan.